Rannalla kävellessäni mietin, miten käveleminen on meille länsimaalaisille vapaaehtoista luksusta. Tietenkin useimmat kävelevät joka päivä bussille, kouluun, autolle, muuten vaan, koiran kanssa tms. Kuitenkaan henkemme ei ole sidoksissa kävelemiseen. Vai kuinka moni voi sanoa hakevansa joka päivä vettä kaivosta 10 kilometrin päästä? Entä kävelevänsä helteessä myymässä krääsää ruskettuneille hylkeille aurinkotuoleissaan?
Jotenkin asioiden laittaminen mittasuhteisiin tekee joskus hyvää. En nyt tässä sano, etteikö kraanaveden hidas muuttuminen kylmästä kuumaksi saisi koskaan ottaa aivoon. Yritän tällä sanoa, että se ei ole asia, josta henkemme on kiinni. Kukaan ei toistaiseksi tietääkseni ole kuollut haalean veden juomiseen, mutta veden kaukaiseen sijaintiin tai sen puuttumiseen kylläkin. Ja mitä kävelemiseen tulee, saan olla joka päivä kiitollinen siitä, että se on minulle ylellisyys, ei pakko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti