Mikähä siinäki sitte o, ku tua jalakapallonpotkinta nii innostaa. Ei nua fröökynät semmosista tajua. Paitti jotku, mutta saapi olla aikas fröökynä. Semmone kovaheremone, joka ei palajo säännöksistä kyselehe. Kukaha semmottaski jaksaapi vastata pelin tuaksinasa, ku toine kyseleepi, että kukaha tuaki o ja mikähä tua pyörivä hommeli o, miksikähän tuala ei ole kukkahisia nurumella ja mistähä maasta nua kommeet poijat tulloo. Täälä o iha tarapeen hyven näköset ukot raitilla ja telekun takana. Kylä määki vaa nuaruudesa vetelin mimmehiä pualeeni ja silimiäni niin vilkutteloin. Ne mulkoili takaasi. Ja kylä niitä mammoja kaatu ku aitaa vaa. Korekeeta ja korreeta aitaa.
Ei sinänsä että miun nykkyiset airat ois jokseenkki kaatuvaista sorttia ku niitä oon tuanne naapuripirteille nikkaroinunna. Kylä ne puupöllit kesetää vaikka pitäjästä loppusivat asukkahat. Olisiki monta tarinata kerrottavana nuista maammoista, mutta ku tua ompelupuikkosien ääni häirittee päivämiettehiä. Kuka ukko sitä pyssyypi seleväjärkisenä saati tolokuissaan ku fröökynä vetelee neulosta kaiken päivää. Sitä vähemmänstäki saapi heremoromahuksen. Klikketiklak vaan. Kylä mie ennemmin kuuntele ku jalakapallohulluhiset karajuu äänensä kähöseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti