Kylä mie vaan miätin, että mikähä sitäki ukkoa vaivaa, joka kylillä huuteleepi ossaavansa pelata daartsia. Daartsia ja daartsia. Miun nuaruudesa se ol vaa tikanheittoamista. Jos viskasihi ohi suulin seinästä saipi tikkasta ettiä heinäpellosta piänen ikänsä. Siälä myö poijjiissa pegottihin muutamat heinämättähät ennen ku saatihin kokoon koko tikkakatras. Kylä mie ossuin tauluhun, mutta se naapurin Pena ei kylä millään meinannunna tajuuta, että heittäesä pittäis kattella sinne renkuloiden välliin ja jättää ne traktoristen pyärien silmäilyt vähemmälle. Kylä siinä männä viärähti kesäyät mukaavasti. Ei sitä tajuunnu ees heilastella ku vaan heittelipi tikkasia.
Kuka senki o keksinynnä, että se daartsi o oikei uruheilulaji. Kattia kansa olis miun muorein sanonunna. Meitin tyhymä kolliki ossais niisä kisoisa tährätä tauluhun. Vaikka silimät kenosa. Ja akka vaikka humalasa. Silitähän nua daartsin pellaajat näyttääpi. Ainaki osa. Silimät killisä visikoo tikkasia tauluhu. Kas ku eivät tuamaria konase persuuksille ku tarpeekki kiaroon kattovat. Puhukovat viälä silimät jolotaki viattomalta sivuulliselta. Sivuulliset uhurit, sitähä se Aarskaki tähritti. Mut ei vuan tiänny, että tikka ne uhurit saapi aikoon.
Miun muari ku kiukustuupi ni siinä on sivulline uhri, nimittäin mie. Ja sillo o parree paeta ja kauas. Sillo mie mänön pellaan tikkaa Penan kansa. Ei tua viäläkään osu tauluhun, mutta latoset on suurentununna. Eipähä kykitä ennää pellon piennarta pitikin. Paitti ku akka ettii nin sillon mie en oo ollunna paikalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti