Eräänä päivänä tullessani kotiin Hemppistä ei näkynyt missään. Yleensä se odotti minua oven takana eteisessä ja huuteli ajankulukseen postiluukusta ohikulkijoille aforismeja. Katsoin siivouskaapista, jonne se piiloutuu mielellään siivoushanskojen alle. Ei krokotiilin kuonon häivähdystäkään. Tarkistin kirjahyllyn päällisen, josta se harjoittelee lentämistä. Ei ketään. Keittiön tiskialtaassa ei ollut kahluujälkiä tai leluankkaa. Hattuhyllyllä huivit olivat paikoillaan, joten Hemppis ei ollut leikkinyt sankariakaan.
Ovikello pirahti vaativasti. Siellähän Hemppis olikin nuoleskellen huuliaan. 'Mitäs sinä olet tehnyt?', utelin. 'Söin postinjakajan', vastasi Hemppis. 'Söit minkä?'. 'Postinjakajan', toisti Hemppis. 'Minulla tuli nälkä ja jääkaapissa oli pelkkä valo, joten söin...'. 'Sinun ei tarvitse toistaa!', ärähdin. 'Kukaan ei enää uskalla tulla meille kylään, jos jatkat samaa mallia. Sitäpaitsi oli siellä kesäkeittoa'.
Päivällisen nautimme hiljaisuuden vallitessa. Minua harmitti, ettei meille tulisi enää postia, koska krokotiiliystäväni oli ollut nälkäinen. Kesken keiton ryystämisen Hemppiksen ilme muuttui katuvaksi. Se sanoi häpeissään: 'Tuota... En minä sitä posteljoonia syönyt. Minä olen krokotiili, mutta posteljooni on niin kiltti, kun lainaa minulle runokirjojansa. Lausun hänelle aina päivän ajatelmani ja hän keksii riimeihin lopun. Söin laskun. Ihan vahingossa. Se vain tipahti kitaani kun olin laulamassa oodia Dostojevskille. Ja sitten nielaisin sen ja yritin juosta posteljoonin kiinni josko hän antaisi uuden laskun ennen kuin huomaat mitään...'. Mitä tuollaiseenkin sitten sanoisi, joten räjähdin nauramaan. Huojentuneena Hemppis jatkoi: 'Minä niin haluaisin olla hurja krokotiili, mutta en osaa. Haaveilen balettitossuista ja tutusta. Oikeasti haluaisin balettitanssijaksi'. Seuraavana päivänä kävimme ostamassa Hemppikselle balettitossut sillä kukapa voisi vastustaa ajatusta piruetteja pyörivästä pullevasta krokotiilista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti